Arvot

Ihanteellinen intiaaniyksilö oli vahva ja itsenäinen sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän tunsi oman arvonsa ja teki aina sen, minkä koki oikeaksi. Yhtä lailla kuin itseään hän kunnioitti myös toisten itsenäisyyttä. Tämä ei tarkoita, ettei yhteisössä olisi ollut minkäänlaista arvojärjestystä – heimoa johti päällikkö, ja vanhempien sukupolvien viisautta kannatti kuunnella – mutta kotikasvatus valmensi ihmisen pienestä alkaen ajattelemaan itse ja olemaan vastuussa itsestään. Ruumiillinen kurittaminen olisi ollut lapselle sellainen nöyryytys, että se olisi voinut kostautua elinikäisenä katkeruutena vanhempia kohtaan, sen sijaan toimivampia rangaistuksia pahasta hölmöilystä olivat äidillisen rakkauden kieltäminen ja julkinen häpeä. Aikuinen intiaani olisi ennemmin kuollut häpeästä kuin odottanut anteeksiantoa rikottuaan yhteisön sääntöjä pahemman kerran.

Yksilöiden jako kahteen sukupuoleen oli hyvin selvä, ja näiden roolit erosivat jyrkästi monessa asiassa, näkyvimmin arkisessa työnjaossa. Töiden luonne vaikutti sosiaalisiin suhteisiin siten, että naisten oleskellessa usein suuremmassa ryhmässä miehillä oli tilaisuuksia muodostaa vähemmän mutta läheisempiä ystävyyssuhteita keskenään. Monella miehellä olikin ”veriveli”, ystävä, jonka puolesta olisi tehnyt mitä tahansa. Jos toinen käyttäytyi häpeällisesti, toinen häpesi tämän puolesta. Jos toinen jäi sodassa vihollisen vangiksi, toinen riensi pelastamaan eikä pelännyt kärsiä samaa kohtaloa, mitä ikinä tapahtuikin.

Puhekulttuurissa erikoinen piirre oli, että ihmiset eivät puhutelleet toisiaan erisnimillä (lukuunottamatta leikki-ikäisiä), vaan oli kunnioittavampaa käyttää sukulaisuustermejä. Jos ei oltu verisukulaisia, voitiin kutsua toista veljeksi, serkuksi, tädiksi jne. iän mukaan. Useidenkaan ihmisten seurueessa ei lausuttu kenenkään läsnäolijan nimeä. Toisaalta intiaanit eivät pitäneet esimerkiksi sukuelimistä puhumista minään tabuna, ja väitetään, että kiroilu opittiin eurooppalaisilta.

Perhe

Sekä irokeesi- että lenapeintiaanien yhteisöt olivat matrilineaarisia, eli lapset syntyivät äitinsä sukuun ja eno oli merkittävämpi kasvattaja ja roolimalli lapsille kuin näiden isä, joka saattoi asua enemmän sisarensa perheen kanssa. Isän omat vanhemmat eivät olleet lapsille sukuakaan samassa mielessä kuin äidin vanhemmat.

Vaikka sukupuolisiveyttä ei valvottukaan samalla tavalla kuin kristittyjen Euroopassa, olivat ihmiset yksiavioisia, eikä muita rakastajia pidetty ainakaan julkisesti. Naimattomien nuorten seikkailut saivat vanhempien hiljaisen hyväksynnän, ja niitä toteutettiin salaa öisin tai sopivassa piilossa kuten maissipellossa. Muiden ihmisten silmien edessä ylettömät hellyydenosoitukset olisivat olleet hävettävä heikkouden merkki.

Avioitumisikä oli alhainen, tytöillä jopa 14 vuotta ja pojilla pari vuotta enemmän, mutta tapana oli, että tuore aviopari pidättäytyi tekemästä lapsia ensimmäisen vuoden aikana. Tämä oli koeaika, joka näytti, oliko valinta osunut oikeaan, ja jos suhteen ristiriitoja ei saatu ratkaistua ja pari halusi erota, oli se helppoa, kun lapsia ei vielä ollut. Myötäjäisten käsitettä ei tunnettu, joten taloudellinen etukaan ei sitonut puolisoita toisiinsa. Nuoret intiaanit saattoivat mennä naimisiin ja erota moneenkin kertaan, ennen kuin asettuivat aloilleen kunnolla. He saivat valita puolisonsa itse, vaikka vanhemmilla olikin veto-oikeus. Ainoastaan omien verisukulaisten naiminen oli ehdottomasti kiellettyä, mutta aina oli huomattava, että liitto oli paitsi yksilöiden ja perheiden, myös heimojen välinen sopimus.

Tunnetusti intiaaninaisilla oli suhteita eurooppalaismiehiin, mutta naiset abortoivat mahdolliset sikiöt. Intiaaniyhteisö ei kuitenkaan välttämättä paheksunut näitä suhteita lainkaan, vaan intiaanimies saattoi mielelläänkin ottaa vaimokseen naisen, joka oli saanut valkoiselta mieheltä hyvän kokoelman kuparikattiloita ja muita arvokkaita lahjoja. Eurooppalaismiehillä oli ehkä aivan väärä käsitys siitä, mikä heissä viehätti alkuasukasnaisia.

Lapsiluku perheissä pysyi alhaisena, koska äidit imettivät lapsiaan monta vuotta eivätkä tehneet sillä aikaa seuraavaa lasta. Pienet lapset kapaloitiin puista lautaa vasten turkisten sisään, ja lautaan kiinnitetystä hihnasta lasta oli helppo kantaa selässä. Kun lapset liikkuivat omin jaloin, heille ei puettu paljon vaatteita talvellakaan, jotta he karaistuisivat kieriessään lumihangessa. Leikin kautta lapsia kasvatettiin sukupuolirooleihin, pojat opettelivat ampumaan oravia ja tytöt ompelivat mokkasiineja nukeille.

Heimoissa kierrätettiin samoja henkilönnimiä uusille sukupolville edellisten kantajien kuoltua. Joskus nimenantaja saattoi toivoa lapsen ottavan edeltäjänsä paikan tavalla tai toisella. Varttunut intiaani voi vaihtaa nimensä kokiessaan siihen tarvetta, esimerkiksi saatuaan ohjeen unessa. Jos intiaaneilla oli salaisten tosinimien perinne, ei siitä ole todisteita, ymmärrettävistä syistä.

Ihmisen kuoltua tämän puolison oli vietettävä vuoden mittainen suruaika. Erityisesti naisen oli sopimatonta suruaikanaan koristautua millään tavalla, käyttää koruja, pukeutua uusiin vaatteisiin, maalata ihoaan, rasvata hiuksiaan tai edes peseytyä usein. Vuoden päästä vainajan henki lopulta poistui elävien keskuudesta, ja leski sai avioitua uudelleen, etenkin jos oli lapseton. Vainajan sukulaiset pyrkivät tarjoamaan vainajan sisarusta tai serkkua tilalle, mutta jos sellaista ei ollut saatavilla, annettiin leskelle lupa valita vapaasti. Joskus päädyttiin kaksinnaimiseen, kun jo naimisissa olevan oli naitava kuolleen veljensä tai sisarensa leski.

Elinkeinot

Metsästys ja kalastus olivat tärkeimpiä miesten töitä, joista yhteisö oli riippuvainen etenkin talvella ja alkukeväällä. Metsästämässä voitiin olla montakin päivää, mutta saalistettiin vain sen verran, kuin oli tarvetta lihalle ja turkiksille. Eri eläinlajien pyytämiseen oli kehittynyt erikoisia tekniikoita. Miehet saattoivat jättää saaliin metsään ja lähettää naiset hakemaan sen kotiin, sillä tapa olisi vaatinut miehiä jakamaan kantamansa saaliin ensimmäisen vastaantulijan kanssa kotiin tultaessa. Perheen ruokataloutta hallitsi nainen, jolla oli vapaus jakaa myös miehen metsästämää riistaa sukulaisille ja ystäville.

Käsitöitä tekivät molemmat sukupuolet, mutta miehet tekivät lähinnä puutöitä, kuten veistivät kanootteja ja rakensivat lumikenkien kehikoita, joihin naiset punoivat sisuksen. Naiset valmistivat vaatteet ja tekivät muutenkin niitä töitä, jotka vaativat enemmän hienomotoriikkaa kuin voimaa. Jos naiset eivät tahtoneet miesten lähtevän sotaan, he voivat estää lähdön kieltäytymällä antamasta varamokkasiineja matkaan.

Kesällä naisten tehtävä oli viljellä maata ja kerätä villinä kasvavia ruokakasveja. Merkittävimmät viljelykasvit olivat maissi ja tupakka, niiden lisäksi kasvatettiin kurpitsoja, vesimelonia ja auringonkukkaa. Viljelypalstat raivattiin metsään, koskematon metsä oli kenen tahansa otettavissa, raivattu maa pysyi työstäjänsä omaisuutena niin kauan kuin sitä käytettiin, ja hylätty peltomaa oli taas vapaasti vallattavissa. Mahlanjuoksun aikana naisten suosikkityötä oli sokerin tuottaminen mahlaa keittämällä.

Syksyllä, kun kalat alkoivat siirtyä syvempiin vesiin, juhlittiin yhdessä, sen jälkeen leirit purettiin, ja heimot hajaantuivat talveksi vaeltamaan metsästysmailla. Naiset kantoivat taakat, jotta miehet pystyivät käyttämään aseitaan tarvittaessa. Liikkuvan elämäntavan vuoksi ei kannattanut omistaa liikaa tavaraa, eikä mitään varastoitu edes maakuoppiin. Talvella ravinnonsaanti olikin hyvin riippuvaista metsästyksestä, ja jonkin verran mukana kuljetettavaksi evääksi valmistettiin hirvenrasvaa, joka keitettiin jauhetuista luista irti ja kovetettiin vahamaiseksi.

Hengellisyys

Intiaanien maailmankatsomus oli animistinen: henkiä oli kaikkialla. Oli myös myyttejä siitä, miten jokin luojahahmo on luonut maailman ja ihmiset, mutta palvottuja jumalia ei ollut. Henget kyllä olivat hyvin tärkeitä, ja niille voitiin antaa uhrilahjoja heittämällä esimerkiksi pieniä esineitä nuotioon tai kuristettuja lintuja järveen. Tupakan savu nosti ajatukset taivaaseen henkien luo.

Miehen kuului aikuiseksi kasvaessaan löytää oma henkioppaansa, mikä helpoimmin onnistui, kun meni yksin erämaahan paastoamaan ja ehkä syömään myrkyllisiä kasvejakin. Kun henkiopas ilmestyi, se kertoi ihmiselle tämän paikasta maailmassa, tulevaisuudesta, elämästä ennen syntymää ja elämästä kuoleman jälkeen. Henkioppaansa löytänyt yksilö oli vahva ja itsevarma.

Naiset harvemmin tavoittelivat mitään henkioppaita, heille aikuisuuden alkua merkitsi luonnollisesti sukukypsyys. Jokainen kuukautisvuoto toi naiselle sekä hyviä että vaarallisia voimia, sen aikana nähdyt unet olivat tavallista merkityksellisempiä, ja kontaktia naiseen välteltiin niin, että käytännössä hänen oli eristäydyttävä kaikesta seurasta metsään, mikä toisaalta voi olla siedettävämpää hänelle itselleenkin ja antoi hyvän tilaisuuden meditointiin.

Ihmisen sielun ei uskottu syntyvän uudelleen samaan maailmaan, vaan kuolleiden sielut elivät ihmishahmoisina, tai joidenkin mukaan kilpikonnina, toisessa samankaltaisessa maailmassa. Pieninä kuolleiden lasten sielut saattoivat saada uuden tilaisuuden kuolevaisten maailmassa. Vainajan mukaan hautaan laitettiin joitain tarpeellisia esineitä kuten piippu ja tupakkaa, kukkaro, veitsi, kirves, kattila ja puuta. Lenapet hautasivat aina maahan, irokeesit käyttivät myös polttohautausta ja lavoja.

 

Ihomaalaus

Kasvojen ja vartalon maalaus sekä seremoniallisesti että jokapäiväistä koristautumista varten on suosittua sekä lenapeiden että irokeesien parissa. Myös tatuointia harrastettiin, etenkin irokeesit ovat tunnettuja kasvojen ja ylävartalon tatuoinneistaan. Tatuointien aiheena oli toteemieläimiä ja geometrisia kuvioita. Ihoväreinä käytettiin maapigmenttejä sekä nokea, tuhkaa ym. orgaanisia aineita, ja eurooppalaisilta ostettiin myös monia uusia väripigmenttejä jotka olivat hyvin haluttuja intiaanien parissa.

Sotamaalaus ei ollut ainoa ihomaalin käyttötarkoitus. Miehet maalasivat ihoaan enemmän kuin naiset, mutta ei ihomaalaus ollut naisillakaan tavatonta. Hyvin kattava, punasävyinen ihomaalaus oli tyypillinen sotamaalaus mutta tämä ei ole mitenkään yksiselitteistä. Tietoa eri värien ja kuvien tarkoituksesta aikakaudella ei juurikaan ole, mutta pelin tarkoituksia varten voi epätieteellisesti käyttää myöhemmin Seminole-intiaanien parissa kerättyä kansanperinnetietoa väreistä (lähde: nativetech.org)

Punainen on sodan väri mutta selvästi käytetty hyvin yleisesti monissa muissakin yhteyksissä mahdollisesti kauneutta ja onnea symboloiden

Musta on toinen hyvin yleinen väri, usein käytetty yhdessä punaisen kanssa, liittyenvahvasti sotaan mutta myös yleisesti ottaen voimaan ja voittoon

Keltainen on kuoleman ja tuonpuoleisen väri eikä sitä sovi käyttää kevyesti. Soturi, joka käyttää paljon keltaista ilmaisee olevansa valmis kuolemaan taistelussa. Keltainen sopii myös tietäjille

Sininen on viisauden väri

Vihreästä löytyy tieto, että sen käyttäminen silmien alla antaa kantajalleen yönäkökyvyn!

Valkoinen on rauhanomainen väri ja surun väri

 

 

Niina Manner ja Konsta Nikkanen

Lähde, jota tässä on käytetty hyvin soveltavasti:

Axtell, James (toim.) 1981: The Indian Peoples of Eastern America. A Documentary History of the Sexes. New York: Oxford University Press.